Olisiko lähtökohta voinut olla huonompi.

En ehtisi käymään salilla säännöllisesti, enkä edes haluaisi maksaa siitä. Liiemmin rahaa en laittaisi personal traineriin tai edes vloggaajien treeniohjelmiin. En syö lihaa, kalaa enkä kanaa, ja jos ruokavalio koostuu heinästä niin ruumiinrakennekin on kuin vinkuheinä.

Silti halusin ilman lisäaineita nostaa lihasvoimaa ja tehdä vartalosta lihaksikkaan, vaikka kävisin lähes päivittäin ajamassa pakkaria. Koska mitä enemmän ajan pakkaria, sitä enemmän kehoni tarvitsee vahvistusta.

Muuten se voisi olla rikki jo kymmenen vuoden päästä.

Jatkuvat raskaat toistot käyvät ihmisrungon liitoskohtiin.

Työterveyslaitos teki taannoin selvityksen roskakuskien työn turvallisuudesta, ja siihen kuului kuljettajien haastattelut. Selvitys antaa ymmärtää, että kukaan roskakuski ei usko pystyvänsä tekemään samaa työtä eläkeikään asti.

Alalla lienee pinttynyt ajatus, että roskakuskin työ väistämättä rikkoo kropan. Sitä voi selittää se, että tunnetaan monta kollegaa, joka on joutunut pakkarin ajon lopettamaan. On mennyt selkä, polvet tai olkapäät.

Jatkuvat raskaat toistot käyvät ihmisrungon liitoskohtiin.

Työssä on paljon kiertoja, ponnistuksia, yksipuolista kuormitusta. Astiat ovat usein järkyttävän painavia ja niitä joutuu kiskomaan kynnysten yli. Toki ergonomia on vuosien mittaan kehittynyt niin jäteastioissa kuin pakkareissa ja työturvallisuutta on alettu ottaa vakavammin, mutta niin kauan kuin ihminen liikuttaa astioita, ihminen kuluu.

Mutta voiko sitä vastaan taistella?

Itsensä näkeminen treenattuna toimitusjohtajana ja roskakuskina alkoi motivoida.

Innoittajani on yksi tuntemani kollega.

Viime näkemästä on aikaa, mutta silloin hän yhä ajoi pakkaria verrattain korkeasta iästä huolimatta. En koskaan kuullut hänen valittavan mistään. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän kävi kertomassa YouTube-videoni kommenteissa olevansa yhä remmissä.

Hän on minulle esimerkki siitä, että pakkarin ajon ei tarvitse loppua iänkään karttuessa. Liekö salaisuus siinä, että työvuoron jälkeenkin kollega saattoi lähteä polkupyöräilemään kohti marjametsää.

Vaikka pyöräilystä ja metsässä liikkumisesta pidän itsekin, näen ensisijaisena aseena taistelussani lihaskunnon kohottamisen. On vain oltava päättäväinen. Ratkaistava hoikkuuden ja sali-inhon kaltaiset huonot lähtökohdat.

Samalla olin alkanut luottaa siihen, että tavoitan kaiken sen, mitä vain riittävän vahvasti haluan. Itsensä näkeminen treenattuna toimitusjohtajana ja roskakuskina alkoi motivoida. Sitä paitsi tekisin omakohtaisen tutkimuksen siitä, voiko kuntoa kehittämällä suojautua roskakuskin työn vaaroista.

Lähtökohdan huonontavat kysymykset ratkaisin yllättävän helposti.

Avasin tekoälykeskustelun, koska olin jo pitkään saanut hyviä vinkkejä tekoälyltä. Kysyin, voisinko päästä roskakuskin kuntoon ihan vain kotona treenamalla. Ei menisi rahaa kuntosalikortteihin ja ennen kaikkea päivästä ei tarvitsisi varata aikaa salilla käynteihin. Siihenhän ei vain riitä salilla vietettävä aika.

Tekoäly kertoi, että käsipainoilla, voimarullalla ja leuanvetotangolla pääsisin tavoitteeseen. Pääasia on, että vastusta saa lisättyä lihasten kehittymisen myötä.

Kehon rakentamisen välineiden hinta alkoi muovautua: lähes 40 kiloon asti säädeltävät käsipainot ja voimarulla netistä: muutama sata euroa. Leuanvetotanko Tokmannista: 17 euroa. Dippiteline Tori.fistä: 40 euroa. Niin ja virtuaalinen personal trainer: 0 euroa.

Kasvisruoallakin saa lihasta kasvatettua. Proteiinia on runsaasti esimerkiksi soijarouheessa, tofussa ja ihan vaikkapa vehnätortillalätyissä. Proteiinin painottaminen ei lopulta ole pois nautinnollisuudesta. Koska en ole vegaani, maitorahka, raejuusto ja jäätelökin ovat merkittäviä proteiinin lähteitä.

Muutoksen näkeminen kiihdytti intoa entisestään. Monena treenipäivänä ei kysymys ollut siitä, onko treenille aikaa, vaan siitä, onko muulle kuin treenille aikaa. En tinkinyt niistä eli saatoin myöhästyä sovituista menoistakin.

Kestävyysliikunnan jätin pois mutta yhä työmatkoilla poljin 18 kilometriä päivässä. Töissä toisaalta pyrin pitämään sykkeen korkeammalla ottamalla juoksuaskeleita. Silti ilmeisesti treenaus alkoi vaikuttaa. Monena päivänä ei ollut välttämätöntä enempää innostusta sykkiä piirillä. Oli uupunut olo, tosin ehkä monesti riittämättömän levon tai ravinnon vuoksi.

Kuukausien kuluttua jonkinlainen alkuinto katosi. Tulosta oli alkanut jo näkyä, ja ymmärsin, että treeniohjelmaa ei tarvitse noudattaa tarkkaan, kunhan proteiinin turvaa joka päivä. Kävin työterveysfysioterapeutillakin varmistamassa ajatusteni ja treeniohjelman pätevyyden.

Äärirajoille itsensä vieminen on palkitsevaa, samoin kuin kehityksen seuraaminen. Astiat ja lisäjätesäkit ovat todella olleet kevyempiä, ja vartalo on atleettinen. Sen seuraaminen, miten atleettiseksi vartalon saan, kietoutuu innostavasti Pakkaripossen kehittymisen kanssa pidemmän aikavälin tavoitteellisuudeksi.

Onhan posse vähintään yhtä vahva kuin sen jäsenensäkin.