INTOHIMOSTA ROSKAKUSKIN TYÖTÄ KOHTAAN

Olin työuran umpikujassa. Roskakuskien esihenkilönä työskentely oli haaveiden täyttymys, sillä olin tiennyt siinä pääseväni tarjoamaan osaamistani laajemmin kuin kuljettajana voisin. Siihen kuului paljon mieluisia puolia: pienten ja isojen töiden suunnittelua, yhteydenpitoa, ihmisten kehityksen seuraamista, palautteen antamista, palkitsevia hetkiä. Haasteita, jotka piti pohdiskella auki kävelymatkalla juna-asemalle.

Eteneminen ylempiin tehtäviin olisi vain kohti paperinmakuisempaa työtä.

Pakkarit ja jätteiden keräys olivat myös työn parasta antia. Kävin paljon ajamassa esihenkilötyön ohessa. Siihenkin aika riitti, koska tein toimistohommat nopeasti pois ja en juuri erotellut työ- ja vapaa-aikaa. Palkkaa ei ajamisesta maksettu, ellei siihen ollut erityistä perustetta, ja kova into ajamiseen motivoikin minua. Samalla sain johtamisen kannalta arvokasta osaamista reiteistä.

Silti työ kaiversi minua. Osa työntekijöistä teki kiusaa, ja koko työpaikan huomio oli usein monessa muussa kuin pakkarikuskin työn intohimoisessa tekemisessä. Olin kuin umpikujassa. Eteneminen ylempiin tehtäviin olisi vain siirtymistä kauemmaksi pakkarin ajosta kohti paperinmakuisempaa työtä. Muissa työpaikoissa tuskin olisi sen paremmin.

Maaliskuisella talviloman autoreissulla ajatukset kirkastuivat, kun Vihdin lähes vuoristomaisilla pikkuteillä katselin jätekatoksia. Miten siistiä olisikaan ajella roskia eri puolilla Suomea – ja sen voisi järjestää, jos voisi päättää vielä isommista yritykseen liittyvistä asioista. Päätökset voisivat olla ihan mikä vain lakien mukaista olisi ja hyvältä tuntuisi, eikä niiden tarvitsisi sopia toimintapolitiikkaan ja standardeihin. Ja sehän onnistuisi omassa firmassa.

Viimeistenkin kysymysten tiesin ratkeavan, kun vain lähtisin toteuttamaan ajatusta. Olen tottunut tekemään töitä paljon sen eteen, että tavoitan sen, mikä minua kiinnostaa – ja oppimaan pystyn kuorma-autojen korjaamisesta nettisivujen tekoon ja Photoshopin käyttöön. Se, mitä haluan Pakkaripossen olevan, tuli päivä päivältä selkeämmäksi, ja kuten muutenkin ajatuksen umpisolmuja ratkon lenkeillä, myös oman firman nimen kehittelin hölkätessäni maaliskuisessa illassa asuinkaupungissani Riihimäellä.

Perustin Pakkaripossen luodakseni edes yhden yrityksen, jossa intohimo on kaiken energian lähde.

Pohjimmiltaan intohimosta roskakuskin työtä kohtaan perustin Pakkaripossen, ja luodakseni edes yhden yrityksen, jossa tuo intohimo on kaiken energian lähde. Työhön otin ensikosketuksen 15 vuotta sitten, ja sen jälkeen se on tarjonnut paljon. Rakastan työn vauhdikkuutta sekä vaativuutta, ja ihailen pakkarin voimaa. Näen, että työtä voi tehdä pakosta tai sitten palosta, ja possessa me ollaan just niitä roskakuskeja, jotka tekee sitä palosta.

Aki Pouta, perustaja ja toimitusjohtaja